torstai 20. tammikuuta 2011

Katkeruus


Katselin töistä tullessani keskittyneesti puita (joku oli sokerikuorruttanut niiden oksat) ja liukastuin. Polvet sohjossa hämmästelin ostoskassista pakenevia äyriäisiä ja tomaatteja. Ärsytti. Itketti. Ei edes sattunut, mutta joskus vain joku oljenkorsi riittää katkaisemaan sen kuuluisan kameliparan selän. Miksi aina minä? Ja käänteisesti: miksen koskaan minä? Katkeruus suorastaan ryöpsähti. Minäkin osaan ja pystyn. Piirrän ja maalaan ja kirjoitan ja esiinnyn, luen vaikka runoja. I'll sing and dance for you, sir! Huomatkaa minut! Olen ihan oikeasti älykäs ja taitava, ehkä. Leikkikää mun kaa! Älkää jättäkö! Rakastakaa minua! Joku edes!

Kyyneliä pidätellen kasasin levinneet tavarani ja taapersin kotiin. Mies ja kissa hyväksyvät ja lohduttavat. Silti jäin miettimään, mistä tuo kohtaus tuli. Mistä tämä pätemisentarve, huomionkipeys ja halu 'olla jotakin' juontavat juurensa? En tahdo muuttua kyyniseksi, kateelliseksi ja katkeraksi. Keittiöpsykologi tunsi tarvetta itseanalysointiin, joka on vielä kesken. Hmm. Kuka minä olen? Miksi minä olen?

4 kommenttia:

-H- kirjoitti...

Kaikilla meillä on tarve olla rakastettu ja hyväksytty, saada arvostusta ja kiitosta. Huomiota siitä mitä osaa. Tuttu tunne. Tarve olla " jotain". Itse törmään tähän tunteeseen tämän tuostakin. Keikalla. Pari ihmistä tuli kiittämään. Mutta useinmmiten käy niin , että pianisti saa kunniaa ja kiitosta ja minä siinä sivussa , olen kuin ilmaa. se satuttaa.
Usko itseesi. Älä välitä muista, ole ylpeä itsestäsi sillä sinä tiedät, sinä osaat.

kati kirjoitti...

Kiitos. Yritän.

Jael kirjoitti...

Komppaan tuota ylempää kommentoijaa.Osaamisestaan haluaa saada huomiota,ja kun sitä ei saa,voi tuntua kurjalta. Joskus...
Tsemppiä!

kati kirjoitti...

Kiitos Yaelian. Tämä elämä on yhtä aaltoliikettä, nyt on taas ihan hyvä. Jännää.